Takaisin rikospaikalla

Tervehdys ! Viime kirjoittelusta on taas vierähtänyt aivan saatanasti aikaa. Kuinkas ollakkaan vaikka kehuskelin kyllä kirjoittelevani aktiivisemmin niin eipä kuitenkaan tullut tehdyksi sitä. Osasyynä varmasti se että ei ole ollut idoita mistä kirjoitella ja elämä on heitellyt nyt aikamoista vuoristorataa viime postauksesta tähän päivään asti. Nyt taas aloin muistelemaan millaiseks henkirei'ks tää blogi oli mulle joskus niin varmaan olis viisaampaa alkaa kirjoittamaan tänne pitkästä aikaa kaikkea shittii mitä tapahtuu jne. 

  Tosiaan kuten sanoin, kaikkea on tapahtunut viimeisen puolen vuoden aikana. Suurin ehdottomasti on ollu se että erosin Tiian kanssa elokuun alussa. Se ei vaan enää toiminut, ja mun omat vanhat mokat painoi sitä juttua liian syvälle paskaan että siitä tuskin olisi voinut koskaan enää nousta. On ollut tosi vaikeeta asettua tähän nykyiseen tilanteeseen kun oli tottunut olemaan kyseisen ihmisen kanssa reippaat kaksi ja puoli vuotta aina joka tilanteessa kun pystyi ja turvautumaan tälle tärkeimmälle ihmiselle. Ja nyt kun Tiia, joka oli mulle tärkein ihminen pitkiin aikoihin on poissa mun elämästä kokonaan, sitä on tosi vaikea olla taas oma itsensä. Mulle sanottiin että mulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, luultavasti se ero sai sen nousemaan kunnolla pinnalle. Oon aina tienny että mulla on tosi ailahtelevainen mieliala mutta tuo sai sen kunnolla esille. Sellainen eromasennus iski tosi pahasti ja tuntu että mikää ei oikeen onnistunut tai että ketään ei kiinnostanut. Myöskään mua itseäni. Kuitenkin tuossa eron jälkeen tuli sellaista tunnetta kun eräs ihminen astu mun elämään että pääsis takaisin jaloilleen eikä tarvitsis masennella enää mutta se matto vedettiin mun jalkojen alta oikeen kunnolla, ja tipuin pää edellä maahan niin vitun lujaa enkä osaa käsitellä sitä vieläkään. Mä oon menettänyt nyt niin monen ihmisen luottamuksen ja ne on menettäny luottamuksen muhun. Ja mun selkä on alkanu oireilemaan entistä enemmän, ja kipu lannistaa mua aivan saatanasti. Oon laihtunu nyt sen verran että painan 57 kiloa, kun oon marraskuun aikoihoi painanu vielä 72 kiloa. Kipu todellakin vie ruokahalun. Selkärankareuma on yks saatanan vittumainen sairaus ! Uskomaton määrä paskaa kerääntyny samaan paikkaan että alkaa tän paskaämpärin ripa katketa pikku hiljaa. Haluisin sanoa että olis jotain hyvää ja iloista sanottavaa tän hetkisestä tilanteesta mutta valitettavasti ei oikeen tunnu löytyvän. Oon tälläkin hetkellä sopivasti humalassa, koska ahdisti niin paljon. Mikä tosin varmasti psyykkas mua kirjoittamaan tänne uudestaan ja onneks mun pari kaveria kävi haippaamas mut auton kyytiin tos pari tuntia sitten ja juteltii kaikesta niin olo parantu ja he kannusti mua kirjoittamaan tätä udeestaan. Tuntuu hyvältä kun jotku tietyt ihmiset välittää mun kuulumisista eikä anna mun olla yksin, vaikka toisaalta haluisin olla. Asianomaisille suur kiitokset ! Ootte vitun tärkeitä, ja arvostan sitä että jotku jaksaa välittää. Toki kaikista ei voi todellakaan sanoa samaa. 

  Mutta nyt haluan yrittää alkaa kirjoittamaan tänne paljon useammin, uskon että kun on joku keino miten voi purkaa pahaa oloa tähän blogiin auttaa mun omaa mielentilaa paremmin. Ja tietty en halua että tästä tulee mikää emo blogi nyt ! Ei tulevat postaukset tuu olemaan pelkkää paskaa ja masistelua. Mun on pakko koettaa saada ote ittestäni kiinni uudestaan että jaksan. 

  Tervetuloa takaisin mun elämään.